30. kesä, 2016

Tarina Tuliketusta

Oravat kerääntyivät mukavasti takkatulen äärelle ja olivat pelkkänä tupsukorvana kuulemaan Pähkinän kertoman tarinan. Viime tarinasta olikin kulunut pitkä aika, sillä kesäisin Tammilehdossa riitti kaikenlaista puuhaa ja silloin oli mukava seikkailla myöhäiseen iltaan asti, kun valoa riitti pitkälle alkuyöhön saakka.

- Kerron teille tarinan tunturien pikkuväestä ja Tuliketusta, Pähkinä aloitti. Kaukana pohjoisen tuntureilla tunturioravien valtakunnassa valtaa piti aikoinaan Taatto Harmaaturkki, oravista ikiaikaisin ja viisain. Sen valtakuntaan oli laskeutunut joka syksy koittava ikiyö ja pimeä kaamoksen aika. Tuntureiden pikkuväkeen kuului oravia, hiiriä, myyriä, sopuleita, metsäjäniksiä ja päästäisiä. Niiden joukkoihin oli liittynyt myös joitakin lintuja. Monet niistä murehtivat ja valittivat kohtaloaan monen vuodenajan kestävästä raskaasta ja synkästä ajasta, jolloin valoa on vain hyvin vähän ja pakkanen olisi pureva, mikä saisi viiksikarvat kuuraan ja turkin harvenemaan pelkästä ajatuksestakin. Pahimmillaan vaivalla kerätyt polttopuut loppuisivat ennen kesän koittoa, jolloin viimeinenkin toivo lämmöstä ja valosta kaikkoaisi. Taatto Harmaaturkki kuunteli väkensä valitusta aikansa ja tuumaili itsekseen. Tuumailu kesti viikon ja toisenkin. Pikkuväki tuli levottomaksi ja odotti viisaalta valtialtaan vastauksia tuumailun ja myhäilyn sijaan.

- Olen keksinyt ongelmaan ratkaisun, sanoi Taatto Harmaaturkki eräänä iltapäivänä ja nousi luut natisten syvistä mietteistään keloistuimeltaan. Mutta se vaatii teiltä kaikilta jotain, se lisäsi ja antoi katseensa kiertää ympäri kelosalin, jossa väkeä oli nytkin koolla odottaen ja viiksikarvat väristen.

- Tuntureilla asuva väkemme on ajasta aikaan yrittänyt saada Tulikettua antamaan pienen murun, pienen kipinän hännästään. Oikein talletettuna tuo kipinänmuru saisi aikaan lämpöä ja valoa riittämiin pitkän talven ylitse. Eikä ainoastaan yhden talven, vaan kaikkia sitä seuraavienkin talvien varalle, eikä meidän enää tarvitsisi pelätä polttopuiden loppumista, Taatto Harmaaturkki jatkoi puhettaan ja sen katse oli voitonriemuinen.

- Tuliketulta ei niin vain anella ja pyydellä, vaan sitä täytyy ärsytellä, jopa suututtaa ja siltä pitää ottaaa se, mitä kipeimmin tarvitsemme. Mutta minulla on suunnitelma valmiina, se totesi lopuksi.

Ajatuskin Tuliketun härnäämisestä sai monet pikkuväestä haukkomaan henkeään. Nyt puhuttiin sentään mahtavasta, ainakin tunturin korkuisesta olennosta, joka oli kerran tuhonnut pohjoisen valtakunnan ikimetsän tulisen häntänsä lieskoilla. Miten voisivat tunturien pienet asukkaat käydä vastustamaan sellaista olentoa. Muinaisina aikoina Tuliketun suuttuessa se kierteli pitkin ja poikin huiskien häntäänsä kipinät sinkoillen. Metsät paloivat koko pohjoisen alueelta silmänkantamattomiin ja tunturit jäivät paljaiksi ja monin paikoin oli jäljellä enää laajoja kivierämaita tai sitten tilalle kasvaneet puut ovat harvassa ja nekin kituliaita käppyröitä. Monet metsän eläimet hakeutuivat silloin etelämmäs, missä vielä oli laajoja metsiä jäljellä, mutta toiset jäivät asuttamaan karumpia tunturiseutuja. Tulikettu oli kerta kaikkiaan pikkuväkeä paljon suurempi ja voimakkaampi ja viekaskin se oli kaiken lisäksi.

 - Ohi ovat pimeät ja kylmät ajat, tunnen sen vanhoissa luissani, Taatto Harmaaturkki sanoi ja löi samalla käpäliään yhteen. Tuliketulla ei ole enää metsää, jota se voisi suuttuessaan polttaa. Meidän tulee houkutella kettu esille ja härnätä sitä sen verran, että se alkaa iskemään kipinää hännällään. Olisi myös hyvä, jos saisimme sen houkuteltua perimmäisen pohjolan tikkaille, jotta voimme polttaa tikkaat lopullisesti tuhkaksi, kun kettu on niitä pitkin noussut taivaankannelle. Näin sillä ei olisi enää koskaan pääsyä takaisin, vaan saisimme sen vangittua taivaankanteen. Kuka tulee mukaani? Tarvitsemme lyhtyjä ja pitkiä puuseipäitä tulisieppareiksi ja aseiksi, Taatto Harmaaturkki puhui nyt varmuus äänessään ja se huiski suurella harmaalla hännällään lattiaa ottaessaan puheeksi aseet.  

 - Olemme mukana! Huusivat muutamat metsänväen joukosta ja kohta innostus ja rohkea mieli valtasi suuren osan mukana olevista. Niinpä Taatto Harmaaturkki kertoi yksinkertaisen suunnitelmansa paikalla kokoontuneelle väelleen. Seipäät oli tarkoitettu ärstyttämään Tulikettu ja saada se luulemaan, että tunturien asukkaat yrittävät löylyttää sitä seipäin oikein kunnolla. Todellisuudessa niiden tarkoitus oli saada pikkuväki näyttämään hurjalta ja olivathan ne hyvä puolustus, jos Tulikettu aikoisi kärventää ympärillään olevia. Kärventäköön sitten vaikka seipäät, mutta ei pikkuväen turkkeja. Seipäillä voisi vastaanottaa lieskat, joita taatusti lentelisi Tuliketun ympärillä. Tulenlieskat eivät metsänväkeä auttaisi, vaan hännästä iskevä kipinä olisi saatava talteen, vaikka ihan pienikin kipunointi. Sitä varten olisi varattava suuri määrä lyhtyjä ja monien olisi uskallettava lyhdyn kanssa hyvin lähelle kettua ja olla valmiina sieppaamaan kipinänmuru lyhtyyn talteen.

***

Niinpä seuraavana kaamoksen iltana tunturien asukkaat aloittivat Tuliketun ärsyttelyn nimittelemällä sitä ja kalisuttelemalla seipäitään. Ne eivät voineet olla varmoja kuuliko se, vai oliko kettu ehkä lähtenyt jonnekin kauemmas. Hyvä kuulo sillä ainakin vanhemman väen mukaan oli. Mutta kaikkialla oli hiljaista ja pimeää. Huuto ei kantautunut Tuliketun korviin sinä iltana. Pikkuväki palasi asumuksilleen hieman pettyneinä ja väsyksissään, sillä ne olivat odottaneen läpimurtoa heti ensimmäisen illan aikana. Taatto Harmaaturkki sai nähdä vaivaa ja käyttää kaikki puheenlahjansa, että se sai väkensä kokoontumaan myös seuraavana iltana. Osa niistä oli ottanut mukaansa kattiloita ja kattilankansiakin, sillä ne olivat sitä mieltä, että Tukiketusta oli tullut vanhimmiten kuuro. Kunnon meteli ja pauke varmaan saisi ketun hermostumaan piilossaan. Mutta Tulikettua ei näkynyt toisenakaan iltana. Taatto Harmaaturkki neuvoi väkeään lepäämään hyvin seuraavaa iltaa ja yötä varten, sillä ne olivat päättäneet valvoa pitemmälle yöhön.

Kolmannen illan alkaessa pikkuväki oli hyvin syönyt ja levännyt ja se aloitti jälleen metakan ja metelöinnin. Muutaman kerran ne hiljensivät hetkeksi ja antoivat hiljaisuuden laskeutua tunturiin ja kuulostelivat. Tuntureilla humisi vain tuuli, muuten oli aivan hiljaista, eikä Tuliketusta näkynyt merkkiäkään. Pikkuväki jatkoi vielä kalisuttelua, rummuttamista ja metelöimistä muutaman tovin, mutta vähitellen ne väsyivät ja palasivat koloilleen nukkumaan. Ne olivat aivan varmoja siitä, että Tulikettu piti niitä pilkkanaan eikä sillä olisi aikomustakaan vastata metelöintiin millään tavalla. Sinä yönä Taatto Harmaaturkki nukkui levottomasti ja näki unta. Unessa oli Tulikettu, joka oli hyvin kaukana matkoillaan maata kiertelemässä. Sen tuliset korvat kuulivat jostain kaukaa kantautuvia pilkkahuutoja, jotka oli tarkoitettu sen korviin. Tulikettu kulki kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, mutta yhä pilkkahuudot kuuluivat jostain kovin kaukaa. Tulikettu suuntasi tulisen kuononsa kohti etelää, mutta silloin nuo äänet vaimenivat ja kettu oli hämillään. Se pysähtyi, höristi uudelleen korviaan ja otti viimein vauhtia etelän pohjalta ja suuntasi kulkunsa kohti pohjoista. Silloin äänet alkoivat voimistua sen korvissa ja se vihastui. Äänen voimistuessa se lisäsi vauhtiaan ja kiiti kohti pohjolan perukoiden tuntureita.

Pikkuväki heräsi uuteen kaamoksen päivään vasta myöhään ja kerääntyi tapansa mukaan Taatto Harmaaturkin Keloistuimen ympärille neuvoja saamaan.

- Näen, että alatte olla väsyneitä ja kärsimättömyys alkaa näkyä. Pyydän kuitenkin, että vielä kerran yritämme houkutella Tulikettua saapumaan, sillä olen nähnyt sen saapuvan hyvin kaukaa ja sillä menee aikaa, ennenkuin se saapuu mutta se on jo lähellä, Taatto Harmaaturkki puhui. Näen myös, että omat joukkomme ovat ilta illan jälkeen kasvaneet, kun sana ympäri tunturien on kiertänyt. Tarvitsemmekin tulevana iltana ja yönä kaikki vapaat käpälät, tassut ja lentämään kykenevät siivet, jotta joukkomme olisi mahdollisimman suuri ja niin voimme pysyä rohkeina. Tie perimmäisen pohjolan tikkaille tulisi olla vapaana, jotta saisimme ketun juoksemaan aina tikkaille saakka, Harmaaturkki jatkoi.

Kaamoksen paksu mustuus lepäsi painavana peittona tunturien yllä. Tunturioravat ja tunturien muu pikkuväki oli asettunut kukin omalle paikalleen, mikä käppyräisten koivujen latvaan tähystämään ja valmiina lentoon, mikä maankoloihin tai varpujen suojiin ja muutama oli kivien takana valmiina toimeen. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Odotus ja jännitys olivat aivan käpälänkosketeltavissa. Tulikettu oli juossut ilmansuunnasta toiseen lepäämättä ja se oli viimein ohittanut pohjoisen suuret metsät ja saapunut aukealle tunturialueelle. Silloin se pysähtyi ja lepäsi hetken. Oli kumman hiljaista. Se nuuski hetken ilmaa ja venytteli sitten tassujaan. Sillä oli nälkä ja sen tassut olivat uuvuksissa pitkän juoksun jälkeen, mutta se ei antanut hämätä itseään. Oli pysyttävä valppaana, sillä jotain oli tekeillä.

Silloin piilossa oleva pikkuväki sai nähdä Tuliketun omin silmin. Se ei ollutkaan tunturin korkuinen, jättiläismäinen olento, niinkuin ne olivat luulleet. Kettu oli kyllä suuri ja pelottavakin se oli iskiessään tulta hännällään ympärilleen. Mahtavakin se saattoi olla ja viekas kuin mikä, mutta se ei estäisi pikkuväkeä toteuttamasta aikomustaan. Taatto Harmaaturkki nosti piilossaan seivästään ja silloin puiden latvoissa olevat riekot ja kiirunat lehahtivat lentoon ja pitivät narisevaa ääntään. Ne lensivät muutaman kerran edes takaisin aivan ketun pään yläpuolelta pitäen jatkuvaa narinaa sitä ärsyttääkseen. Tämä oli merkkinä muille piilossa oleville. Rummutus, kalina ja kolistelu alkoi. Tulikettu suojasi päätään ja kääntyili hermostuneesti ympäri nähdäkseen mitä ympärillä oikein tapahtui. Monet oravat ja jänikset loikkivat piiloistaan etunenässä seipäitä heilutellen. Niiden tehtävänä oli tukkia tie muuten, mutta pitää se vapaana perimmäisen pohjolan tikkaille johtavalta osuudelta. Kettu nousi takajaloilleen ja hetken se näytti tunturin korkuiselta. Se muisti vanhat vihansa päivät ja alkoi lyödä kipinää ja lieskoja hännällään ympäriinsä. Pikkuväkeä pelotti hetken ja jotkut perääntyivät. Muutamat kituliaat tunturikoivut syttyivät tuleen ketun riehuessa ympäriinsä.

Seuraavien hetkien ajan kaikki oli yhtä meteliä ja sekamelskaa, kun Tulikettu rynnisti sinne tänne ja viuhtoi hännällään lieskoja ja kipinöitä ympäriinsä. Oli vaikea päästä sitä lähelle kärventymättä itse ja siepata kipinä talteen. Lisää tunturikoivuja ja varvikkoa syttyi tuleen. Pikkuväki teki parhaansa, jotta ketun olisi peräännyttävä kohti pohjolan perimmäistä perukkaa ja lopulta aivan tikkaille asti.

Kesken valtavan metelin ja seipäitten kalisutteln ilmaantui itse Taatto Harmaaturkki suuren lyhtynsä ja pitkän puisen seipäänsä kanssa keskelle palavia koivunkäppyröitä. Sen vierellä seurasi muutamia rohkeita oravia ja jäniksiä. Ne avasivat lyhtyjensä kannen ja yrittivät kukin siepata nopeasti liekehtivästä kipinäsuihkusta talteen niitä kipinöitä, joita Tuliketun hännästä sinkosi. Kettu oli hetken ymmällään tapahtuneesta ja hetken ajan se pelkäsi koko tulisen häntänsä tulleen varastetuksi. Sitten se suuttui ja keräsi voimansa ryhtyäkseen kostamaan tunturin pikkuväelle tämän virittämän juonen takia. Tulikettu ei suinkaan ollut menettänyt liekehtivää häntäänsä, niin ikävää temppua ei edes Taatto Harmaaturkki olisi Tuliketulle halunnut tehdä. Pikkuväki oli vain ottanut oman osuutensa talteen lyhtyihin. Tulikettu raivosi hetken, kunnes tajusi että sitä oli vain ärsytetty ja juoniteltu luovuttamaan kipinä talven lämmöksi ja valoksi pimeän maan asukkaille, jotka olivat sitä jo kauan siltä pyytäneet, mutta eivät olleet Tuliketun ylpeyden takia saaneet siitä muruakaan. Nyt se oli hävinnyt pienen murun, tai enemmänkin ja tullut huijatuksi ja petetyksi.  

Raivo ja suuttumus sokaisivat ketun niin, ettei se tajunnut sitä johdateltavan ja ajettavan suoraan perimmäisen pohjolan perukoille. Sille ei jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin nousta tikkaita kohti taivaankantta, sillä niin voimalla ja sisukkuudella pikkuväki sitä ajoi takaa. Pikkuväki iloitsi, sillä se oli saanut voiton Tuliketun ylpeydestä ja ahneudesta yli odotusten. Ne eivät olleet saaneet vangittua kipinöitä ainoastaan lyhtyihin, vaan koko taivas leimusi kirkkaana väriloistona ja valaisi ennen niin sysipimeää yötä. Ne olivat ajaneet ketun perimmäisen pohjolan tikkaille, joista kettu oli loikannut pakoon yötaivaalle ja siellä sen juoksu jatkuu valaisten pikkuväen kaamosajan öitä. Tikkaat paloivat ja sulivat pois Tuliketun jälkeen, joten se poltti itse paluureittinsä umpeen, eikä pikkuväen tarvinnut murehtia tikkaiden hävittämisestä.

***

Ella-muorin keinutuoli narahti sen keinahtaessa edes takaisin tuolillaan. Käpy-vaari näytti olevan omissa ajatuksissaan jossain kaukana menneisyyden aatoksissa. Se oli kuullut tarinan monesti ennenkin ja silloin sen ajatukset lentelivät kauas tunturioravien valtakuntaan, jossa se kerran itsekin asui ja jossa sen veli piti nykyään yllä rauhaa ja järjestystä. Se oli itse monesti nähnyt Tuliketun juoksun taivaalla ja sen väriloiston, kun yötaivas värjäytyi monin kirkkain värein ja valaisi muuten pimeää maisemaa.

- Jos en ole aivan väärässä, sanoi Ella-muori, niin tämä on niitä syksyn ensimmäisiä iltoja, jolloin voimme ehkä nähdä Tuliketun juoksun pimeällä taivaalla.

- Mennään heti katsomaan, huudahtivat kaksoset ja loikkivat ovelle. Sitten ne äkkiä pysähtyivät. Vai onko se vaarallista?

Sami katsoi Silkkiturkkia kysyvästi ja hypähti sen syliin. - Niin, olisi jännää nähdä Tulikettu, se kuiskasi hiljaa.

- Mennään kaikki yhdessä, Käpy-vaari sanoi. Tuliketusta ei voi koskaan olla varma milloin sen näkee näin etelässä, mutta ehkäpä näemme siitä pienen vilauksen. Vaarallinen se ei enää ole, sillä se on nyt vangittu juoksemaan taivaankannelle, eikä sillä ole enää olemassa tikkaita, joita pitkin se voisi laskeutua alas.

Oravat menivät yhdessä tammiterassille ja seisoivat siellä pitkän tovin haistellen raikasta syysilmaa. Ilmassa tuoksui pakkanen ja taivas oli kirkas. Tähdet loistivat kirkkaina ja puolikuu loisti läntisellä taivaalla. Sitten näkyi häivähdys valkoista ja vihreänkelmeää väriä pohjoisella taivaalla. Valkoinen ja vihreä valo aaltoilivat taivaalla muodostaen viuhkamaisen kuvion. Viuhka hajosi jälleen aalloiksi ja muodosti uuden kierteisen kuvion. Värit leikkivät yötaivaalla hetken ja himmenivät sitten. Terho haukotteli äitinsä sylissä ja nukahti siihen. Sami katseli taivaalle silmät suurina ja viikset värähtäen. Otto oli ollut koko tarinan ajan Pähkinän sylissä ja kuunnellut tarkkaavaisesti koko tarinan. 

- Nyt hyvää yötä oravaiset, on aika käydä nukkumaan, jo sammalvuode odottaa, Pähkinä runoili vielä hiljaa hyräillen ja peitteli sylissään olevan Oton pehmoiselle sängylleen nukkumaan.

- Hyvää yötä, toivottivat kaksoset Ruusu ja Elanor. Ne kuitenkin supisivat vielä hetken kömpiessään vällyjen alle. Viimein hiljeni Tammilehto oravien käydessä nukkumaan. Ne eivät tienneet, että myös kaukana tunturioravien valtakunnassa oli valvottu ja katsottu Tuliketun juoksua pimeällä syystaivaalla.