22. maalis, 2017

Game of Darkness

Mahtipontinen otsikko pitää sisällään niinkin arkipäiväisen ja tylsän? asian, kuin pimeäsuunnistuksen ja sen viisi rastia. Pimeäsuunnistus osa 4. Mitäpä ei epätoivoinen orava keksisi, kun Eräkarkun pimeäsuunnistuksen kolme koitosta on jo valunut sormien läpi. Oli aika kehittää peli - ajatusmalli ja motivaattori siihen, että viimein nuo kaikki viisi rastia löytyisivät. Koska työpäivän jälkeinen parin tunnin ajo koululle ja sitä seuraava pimeässä tavallisten suunnistusrastien etsintä ei voinut v-v-v vähempää kiinnostaa, oli aika kehittää Game of Darkness. Tämän päähänpistoni raportointi kun ei sovi Eräkarkun ah niin asialliselle puolelle, tämän voi kertoa täällä fantasiapuolella. Menomatkalla automatkalla soi Tuomas Holopaisen musiikki Roope Ankan elämä ja teot ja Nightwish. Viime viikkojen mielentilaan aivan parasta musiikkia. 

https://www.youtube.com/watch?v=euI8XoOXcY4 Nightwish - End Of All Hope. Syksyllä epätoivo iski pimeäsuunnistuksesta ihan tosissaan ja se tuli häiritsemään unettomia öitä joitakin kertoja ja kerääntyi ikäväksi stressimöykyksi - möröksi - peikoksi.

Oli aika ottaa Star Warsista tuttu lasermiekka käteen ja mennä taistelemaan hirviöitä vastaan. Voin esitellä samalla TOP 5 elokuvat tai sarjat. Pimeys tuli heti puoli kahdeksan jälkeen illalla, jolloin lähdin autotietä myötäillen ensimmäiselle rastille. BBC Uusi Sherlock on yksi parhaita sarjoja, joita olen seurannut ja siitä ilmestyi nyt talvella vihoviimeinenkin osa katsottavaksi. Sherlockissa ei ole muita suoranaisia kummajaisia tai örkkejä, joten ensimmäiseksi vastukseksi kohtasin The Houndin - helvetinhurtan, eli Baskervillen koiran. Hurtta oli aika helppo vastus, vaikka matka sen luokse olikin erittäin liukas ja jäinen, mutta se ei piileskellyt vaan odotti tienmutkassa valmiina. 

Ilta pimeni entisestään kun hurtta oli lyöty. Seuraavalle vastukselle oli 600 metrin matka ja sinne pääsi polkua ja tietä myötäillen, mutta omaan tapaani lähdin suorinta reittiä läpi ties minkä tiheän kasvillisuuden ja ajauduin sitä kautta kuitenkin tielle. Tiessä oli niin selkeä ja suuri mutka, että siitä oli helppo ottaa uusi suunta ja arvailla mikä olisi seuraava vastus. Eteeni aukeni hakkuuaukea, jonka muistin nähneeni ennenkin, marraskuussa päivänvalon aikaan. Ja siellä aukean perällä kiilsi. EX-TER-MI-NATE! Hyvä että mukanani on lasermiekka. Tähän vastukseen ei kirves tai jousi tehoaisi. Tai edes pieni käsiase. Doctor Whosta tuttu vihollisjoukko Dalekit ja niiden kuuden kärki uhkaili minua. Dalek Chan, Dalek Sec ja kumppanit. Olisin voinut vallan hyvin sössiä tämän, mutta en sössinyt. Oli aika päästää ilmat pihalle myös Dalekeista. Matka jatkui vähän horjuvin askelin hakkuuaukealta tielle, joka tulisi vastaan ennen seuraavaa yhteenottoa.

Reitti jatkui vielä tien ylikin. Matka tuntui jatkuvan aivan liikaa yli askelparien, joten päätin palata tielle ottamaan uuden suunnan. Energiakin alkoi loppumaan ylimääräisten askelten takia ja ramppaamisesta tuli jano. Otin uuden suunnan ja sukelsin uudelleen pimeään metsään. Vastaani tuli viimein Pirates of the Caribbeanista tuttu skandinaavinen merihirviö Kraken. Sen lonkeroissakin olikin katki sohimista, mutta sinne se jäi elottomana - ainakin luulen niin. En viitsi enää palata varmistamaan. Pääsi se ainakin lonkeroistaan, joten tuskin sen henki enää kauaa pihisee. 

Seuraava hirviö ei ollut kovin kaukana ja se löytyi ensimmäisellä etsimisellä ilman palaamista takaisin. Vastaani tuleva kammotus pisti hetkeksi miettimään, olisiko pitänyt ottaa myös taikasauva mukaan, mutta ei tuohon taikaa tarvittaisi. Pää poikki ja se on siinä. Harry Potterin taikamaailmasta oli vastaani karannut Voldemortin lemmikkikäärme Nagini. Käärme oli mitä ilmeisimmin kylmästä kankea tai muuten tokkurassa, sillä ei se ehtinyt edes sihahtaa kun pääsin iskemään sitä ja viipaloimaan sen. Iso ja ruma kuin mikäkin. Mikä hirviö voisi vielä tulla vastaan ja olla käärmettäkin kauheampi?

Jatkoin matkaani ja vastaani tuli tie. Vain kivenheitto tieltä ja viimeisen hirviön pitäisi tulla vastaani, mutta se piilotteli minulta eikä näyttäynyt heti. Minun oli palattava tielle ja tarkistettava suuntani miten vain voisin. Voimat olivat tarpomisesta jo vähissä. Olisi hyvä löytää piileskevä kummajainen ja päästä pois metsästä. Jouduin etsimään ja vilkuilemaan sivuilleni ja sitten näin sen. Se piileskeli ja oli jäänyt reitiltäni selvästi liikaa vasemmalle. Mutta siinä se oli ja tuijotti kaikilla silmillään. Kaikkien kammotusten äiti, Taru Sormusten Herran Ungoliantin perillinen Lukitar oli viimeinen vastukseni tässä pelissä. Mikä voisi olla jättiläishämähäkkiä karmeampi vastus? En keksi juuri nyt mikä voisi olla pahempi. Otsassani oli kuitenkin Silmarilin tähtivalo, joka sokaisi hirviön ja niin pääsin sohimaan sitä tarpeeksi, että pääsin sen ohi. Sitä on sohittu ennenkin ja se on jäänyt henkiin.

Tähän sopii vielä musiikiksi https://www.youtube.com/watch?v=jnHCc6uEYq4 Nigthwish - Kinslayer. Ja viimein voin sanoa...

Game Over

 

Olin kotona vähän ennen puolta yötä. Normaaliin arkiseen keskiviikkoon ei kuulu missään tapauksessa yösauna, varsinkin kun aamulla on töihinmeno. Tämä ei ollut kuitenkaan täysin normaali arkiyö. Siihen kuului hirviöiden listiminen ja yösauna - vastoin tavallisten sivistyneitten ihmisten soveliasta ja hillittyä elämää.