Haltin kierto 2016

Haltitunturi

Tämän vuoden vaelluksella meitä oli neljä kaksijalkaista ja yksi nelijalkainen otus. Vaellukselle varasimme aikaa 10 päivää ja tarkoituksena oli lähteä Norjan puolelta Guolasjärveltä, kiertää Halti, nousta sen huipulle ja palata sitten toista reittiä takaisin Guolasjärvelle. Neljän henkilön aikataulut saatiin sovitettua mainiosti tämän vaelluksen toteuttamiselle. Minun lisäkseni vaelluksella mukana on isäntä, kuten aina, toinen puoliskoni. Menossa mukana myös Julia ja Hanne, sekä paimenkoira mudi, joka tottelee nimeä Tarakka. Noh, tottelemisesta voi olla monta mieltä, mutta ainakin karvakuonomme tuon nimen tunnistaa ja tottelee milloin haluaa. Kilpisjärvelle saavuimme vähän eri kyydeillä jo 1.8. jolloin varustukset käytiin läpi ja 2.8. pidettiin välipäivä, jolloin muut kävivät Saanalla. Minä yritin parhaani mukaan toipua Eräkarkun näytöntäyteisestä viikonlopusta. Olinhan puristanut itsestäni tulenteon näytön, sienitentin ja melontaohjaajan teorian ja käytännön näytöt. Oli hetki aikaa hengähtää ennen Guolasjärven tietä ja pitkää kävelyä.

Keskiviikko 3.8.

Guolasjärvi ja alkumatkan puroja

Ahtasimme aamupalan jälkeen pikkuhuyndayn täyteen ihmisiä, yhden eläimen ja rinkkoja. Tavaraa riitti myös matkustajien syliin. Norjan Birtavarren kylältä alkoi nousu merenpinnan korkeudesta yli 800 metriin pitkin Guolasjärven serpentiinimutkaista kivitietä. Ylämäissä piti pitää tasainen vauhti yllä, eikä sitä ehtinyt pahemmin mahdollisia vastaantulevia ajattelemaan. Suurin jännitys iskikin vasta parkkipaikalle päästyämme. Tie olisi reilun viikon päästä ajettava myös alas ja vastaantulijoitakin saattaisi parkkipaikan automäärän mukaan olla ja vähän yli yhden auton levyisellä tiellä pitäisi muita osata väistääkin. Parkkipaikalla kuitenkin möllötti aivan selkeä linja-auto, suomalainen sellainen. Sekin oli ajanut tänne tuota mutkaista ja kapeaa tietä pitkin! Ajomatka Kilpisjärveltä Guolasjärven rantaan vei noin kolme tuntia. Patikoimaan lähtiessämme lämpötila oli +8 astetta ja kello oli poluttomalle polulle suunnatessamme noin 14.00. Emme tavoittaneet Suomen ja Norjan rajan poroaitaa vielä tänään, sillä erehdyimme erkaantumaan Guolasjärveltä liian aikaisin ja nousimme heti vaelluksen alussa "ylös" väärää reittiä. Oli siis syytä pysähtyä nukkumaan ja jatkossa on hyvä, että kaikki ovat perillä missä kohtaa karttaa milloinkin ollaan. Kapustarinnan haikea piippaus otti meidät vastaan heti vaelluksen alussa toivottaen meidät matkaan. Leirin pystytimme ilta seitsemän maissa sopivan puron vierelle.

Torstai 4.8.

Patikoimme tänään 10.00 - 19.00 välillä ja matkaa kertyi Suomen ja Norjan välisen poroaidan tuntumaan noin 9km. Aamutaivaalla liiteli kotka. Näimme eilisen parikkipaikalla olleen linja-auton ajavan kaukana tunturinreunalla kulkeavaa tietä. Sen kuljettama porukka oli saanut taipaleensa päätökseen. Tämä päivä oli hankala pukeutumisen kannalta. Välillä satoi hetken ja sitten auriko paistoi hyvin lämpimästi. Piti pukea ja riisua tilanteen mukaan ja pysähdellä säätämään vaatetusta ja rinkkaa. Maisemaa oli hankala hahmottaa kartalta, sillä reitin varrella oli paljon pieniä lampia ja järviä ja puroja meni sinne tänne ristiin rastiin. Saimme otettua suunnan kohti kaukaista tunturia ja sen lumilaikkua. Kapustarinnat piippasivat haikeasti pitkin matkaamme. Kanervikoissa kasvoi paljon erilaisia tatteja ja kehnäsieniä. Nelijalkainen vaellusvahvistuksemme pinkaisi ensimmäisten porojen perään ja vauhti oli kova. Norjan puoleisen Pihtsusjoen tuvan lämpömittari näytti +12 astetta vielä iltapäivällä. Jatkoimme tuvan luota vielä muutaman kilometrin eteenpäin poroaidalle. Aidasta löytyi muutama sopiva alituskohta ja niin pääsimme jo toisena yönä leiriytymään kotosuomen maankamaralle. Kaukainen tunturi, jonka lumilaikusta olimme aamulla saaneet hyvän suunnan, osoittautui Govvdosgaisiksi, tunturiksi jonka olen halunnut huiputtaa jo vuodesta 2011. 

  • Matkalla Guolasjärveltä Pihtsusjoelle

  • Pihtsusjokilaakso avautuu, taustalla Govvdosgaisi

  • Leiri Pihtsusjokilaaksossa

Perjantai 5.8. Govvdosgaisin huipulla

Aamu oli kirkas ja pilvetön ja saimme herätä aivan upeasta maisemasta. Tänään oli tarkoitus edetä vain vähän eteenpäin ja keli suosi ehdottomasti myös Govvdosgaisin huipulla käymistä. Pieni ryhmämme jakautui hetkeksi kahteen, kun minä lähdin Julian kanssa Govvdosgaisin huipulle ja isäntä jäi Hannen ja Tarakan kanssa vielä nauttimaan kauniista maisemasta ja tulivat alarinteille rinkkojen luo vähän myöhemmin. Kävelimme 10.00-11.30 ja söimme vähän vahvistusta ennen kiipeämistä. Alarinteellä tein kukkalöydön; tunturikatkeroja, joita olen päässyt näkemään viimeksi Kevolla vuonna 2007. Govvdosgaisin huipulle pääsi parhaiten kurun viereltä, joskin sitä reunusti pitkän matkan ajan melkoinen rakkakivi, joka hidasti kulkua. Pikkurepun kanssa oli kuitenkin kevyt edetä. Rinteellä lensi pulmunen, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt, mutta mikään muukaan lintu se ei voinut olla. Huipulla kiveä oli vähemmän ja siellä oli helppo kävellä nopeammin. Huipulla on muutama lampi. Huipulta näki kauan joka suuntaan ja myös sen, missä suunnissa juuri silloin satoi. Yksi sadepilvi lähtestyi myös uhkaavasti Govvdon huippua ja se ehtikin viilentää ilmaa ja kastella paitaani. Olin jättänyt sadetakin alas rinkkojen luo, enkä tuntenut itseäni kovinkaan viisaaksi sinä hetkenä. Sade kuitenkin lakkasi ja ilma lämpeni nopeasti uudelleen ja kivillä laskeutuessa oli jo uudelleen kuuma. Govvdolla aikaa meni 12.00-16.30.

Ruokataukoa pidimme 16.30.-17.40 ja jatkoimme sitten vielä muutaman kilometrin verran Biggosjärvelle, jonka luo pystytimme leirimme. Järvellä oli jonkun kalastajan vene, joka oli kuitenkin hörpännyt vettä talven jälkeen.

Pihtsusjokilaaksoa Suomen ja Norjan rajalla ja taustalla Govvdosgaisi

  • Suomen ja Norjan rajalla olevaa poroaitaa, näkymä Norjan suuntaan

  • Näkymä Govvdosgaisin laelta Haltin suuntaan

  • Govvdosgaisin juurella

Lauantai 6.8.

Aamu Biggosjärvellä

Heräsimme Biggosjärvellä uuteen kauniin selkeään aamuun, eikä pilviä ollut lähimainkaan. Jakauduimme myös tänään kahteen eri patikkaan, kun isäntä ja Julia päättivät mennä Haltin tuville ylittäen Pikkuhaltin, joka myös Etuhaltina tunnetaan. Minä, Hanne ja otus sen sijaan kiersimme Pikkuhaltin sen etukärjestään, josta tuli muutama kilometri enemmän kävelyä, mutta ilman tunturillista rakkakiveä. Jostain pilvet kuitenkin kerääntyivät kun muutaman tunnin päästä taivas oli melkoisen pilvinen ja keli uhkasi muutamalla pikku pisarallakin. Päivän patikka ajoittui ajalle 9.30 - 16.00. Ylittäjät olivat tuvilla paria tuntia aikaisemmin. Me tunturin kiertäjät olimme jämähtäneet puroa ylittämään ja parin tunnin lounastaukoa pitämään. Havahduin ensimmäistä kertaa näkemään tunturissa saniaisia! Jäin tätä näkemääni kovasti ihmettelemään, mutta sen jälkeen huomasin niitä kyllä monin paikoin muuallakin. Pikkuhaltin etukärjessä oli erityisen suuria ja muhkeita saniaisia, eivätkä ne tuntuneet kuuluvan tähän kiviseen ympäristöön laisinkaan, vaan johonkin kaukaiseen lämpimään muinaisuuteen. Hanne ja Tarakka kävelivät tuvalle loppumatkan viittareittiä myöten ja siksi tuvalle päässeet näkivät hänet 10 minuuttia ennen, kuin itse pölähdin notkelman takaa näkyviin. Olivat jo ehtineet miettiä mitä minulle on sattunut. Haltin vanha pikkutupa olikin lopulta täynnä, kun isäntä päätti jäädä sinne Julian kanssa. Siellä oli myös isä 8-vuotiaan tyttärensä kanssa. Minä siirryin suosiolla yöpymään koiratuvalle, sillä telttapaikat ovat oikeasti kortilla Haltin juurella. Kyllä niitä kivenheiton päässä on, mutta ei aivan tupien lähettyvillä. Vanhan tuvan luonakin oleva ainoa vihreä pläntti oli melkoisen pieni ja pari ikävää kiveä jäisi helposti teltan pohjaa kalvamaan, jos siihen kankaisen mökkinsä pystyttäisi. Yö tuvassa oli tämän vaelluksen ensimmäinen.

Julia käväisi iltalenkillä vielä Ridnithsokkan laella, koska alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen emme tulisi jatkamaan matkaamme Ridniä ylittäen, vaan kierrämme sen polkujen kautta. Näin ihan käytännön syistä että voisimme vaeltaa nelisin ja nelijalkainen ystävämme mukanamme.

  • Pikkuhaltin rinnettä

  • Pikkuhaltia kiertämässä

  • Tunturikatkero

  • Pikkutervakko

  • Tunturikallioinen

Sunnuntai 7.8. Haltin huiputus

Sunnuntaina vanhan Haltin tuvan isä ja 8-vuotias tyttärensä liittyivät meidän nelikkomme ja karvakuonon seuraan, kun lähdimme Haltin huipulle 9.30 maissa. Aurinko paistoi kuumasti ja kiivetessä pysyi lämmin puserossa, joten oli vähennettävä puseroita. Näimme etelän suunnasta lähestyvän tumman pilven ja sateen, joten nousu oli ikäänkuin kilpajuoksua sadetta ja sumua vastaan, jotta laella voisi jotain nähdäkin. Sumu oli jo aamulla peittänyt ylimmän huipun muutamaan otteeseen, mutta nyt huipulle päästyämme oli hetken verran selkeää. Maisemia ehti katsella Suomen ja Norjan puolelle ja molemmat huiput, sekä Haltin että Haldin, tulivat nyt katsastettua. Pari viikkoa sitten uutisoitiin jälleen kerran sitä mahdollisuutta, että Norja luovuttaisi ensi vuonna 100-vuotisen Suomen kunniaksi Haldin korkeimman huipun Suomelle. Eihän se ole kuin 40 metriä omasta huipustamme ja vain pari hassua metriä korkeampi pikku kivinyppylä. Laella on pelkkää kiveä. Rajakiviä on maalattu keltaiseksi Suomen rajapyykin lähettyvillä.

Nimi tuli raapustettua "kirjaan". Vihkohan tuo käytännössä on ja siihen tulisi merkitä juokseva numero oman nimen viereen. Numero unohtui samantien, ei sillä ole niin väliä. Tuli aika valua alas rinnettä ja voi riemua kun alkoi matkalla sataa. Se hidasti kummasti vauhtia, sillä kivet olivat sateen jälkeen erittäin liukkaita. Annoin taas sateen kastella itseni, sillä tällä kerralla olin matkassa ilman sadehousuja ja vaaleanpunaiset housuni kastuivat loppumatkan rankan sateen aikana hyvin ikävästi. Tuvan kamiina sai tehdä töitä ja kuivattaa sen, minkä kesä kasteli. Taukoilimme tuvalla vielä 13.30-16.15 mutta päätimme vielä illaksi siirtyä Pihtsusjärven tuvalle, eikä niin kauniissa säässä. Iltapäivä oli pilvinen ja polku hyvin märkä ja välillä satoi vähän, mutta ei koko aikaa. Päätimme jäädä tuvalle nukkumaan ja siellä oli paljon muitakin märän ja tuulisen sään takia.

  • Haltin Suomen huippu

  • Haldin Norjan huippu

  • Halti - hillitön kivikasa

Maanantai 8.8. Sataa ja tuulee

Aamu Pihtsusjärvellä

Tuvalle tuli vielä yhden aikaan yöllä uutta väkeä koiran kanssa, enkä ollut siihen mennessä nukkunut pätkän vertaa. Mittani tuli täyteen ja pystytin Aktoni ulos ja yritin nukkua siinä loppuyön. Tuuli oli kova ja sadekin pieksi välillä telttaa. Väen paljous hidasti aamulla aamutoimia ja lähtö Kopmajoelle venahti sen verran, että pääsimme taipaleelle vasta 11.15. Keli ei ollut mitenkään rohkaiseva. Satoi ja tuuli kovin ja sitä se oli melkein koko loppupäivän. Maisemia ei Pihtsusujärven ja Kopmajoen tupien välillä ehditty ihastella, sillä kylmä tuuli piiskasi meitä kulkemaan eteenpäin. Vain muutama rusinan mittainen tauko pidettiin, mutta rinkat nostettiin pian jo uudelleen selkään. Puolivälissä taivalta sadeasukin petti ja päästi veden läpi. Pari tuntia sai kävellä melkoisen uitettuna. Ei kyllä juttukaan seurueessamme lentänyt, sillä marssimme vain tasaisesti eteenpäin kohti tuvan lämpöä. Julia kompastui kivissä, mutta onneksi ei käynyt pahasti vaikka se lähellä olikin. Kopmajoen tuvalle saavuimme viimein 15.45 ja tuvassa säätä paossa oli yksi saksalainen mies.

Tuvalle tuli hetkeksi taukoa pitämään toinenkin saksalaismies. Molemmat heistä kuitenkin jatkoivat vielä illan kelin parantuessa Pihtususjärvelle ja tupa jäi lähes kokonaan meidän valtaamme. Helikopteri toi illalla vielä neljä kalastajaa Kopmalle, mutta he pystyttivät teltat kivenheiton päähän. Itse hyödynsin aurinkoisen illan siten, että pesin hiukseni ja vähän pikkupyykkiä. Tupa oli täynnä märkää roipetta, kun sadevaatteiden lisäksi myös rinkat olivat sadesuojista huolimatta kastuneet. Sateeton ja aurinkoinen ilta houkutteli kuitenkin pystyttämään teltan, vaikka tupaankin olisi mahtunut nukkumaan. Minä ja isäntä valitsimme teltan.

  • Somasjärven seitakivi

  • Kopmajoen tupa

Kopmajoen harjumuodostelmaa

Tiistai 9.8.

"Luuviitonen" eli Daltonit ja Rantanplan

Tänään kamojen kuivatus jatkui ja aikaa oli levätä tai kävellä lähimaastossa, sillä tänään ei ollut tarkoitus kävellä muutamaa kilometriä enenpää. Hanne vietti päivän onkien. Julia halusi kävelemään vähän pitemmälle Valtijoelle, johon olimme alunperin ajatelleen mennä yhdeksi telttayöksi. Nyt päiväretki sai luvan riittää niiden maisemien ihailuun. Minä lähdin isännän kanssa myös Valtijoelle Juliaa saattamaan joen ylityskohdalle. Vettä oli kuitenkin joessa ennätyksellisen paljon, että jokea ei käynyt ylittäminen. Julia sai tyytyä jatkamaan Valtijoen laaksoon kävelyä ilman harjulle nousua ja siellä kävelyä ja pysytellä tällä turvallisemmalla puolella ilman kahlaamisia. Minua alkoi nälkä vaivaamaan ja lähdimmekin isännän kanssa tuvalle tankkaamaan syötävää ja keventämään rinkkaa.

Vielä 18.00-20.00 kävelimme noin 4km matkan Norjan puolen Somashyttalle. Tuuli oli kova ja loppumatkasta alkoi tulla vilu, jos jäi paikalleen. Matkalla oli Suomen puolella poroaita, jossa oli ylityskohta Kalottireitin kohdalla ja sen jälkeen tuli valtakunnan raja, jossa oli keltainen rajapyykki ja muutamia tuttuja keltaiseksi maalattuja kiviä. Somashytta ei olekaan tavanomainen oranssinkeltainen tupa, vaan ruskeanharmaa ja sisältä viihtyisä. Tuvassa oli kamiina, jota ei voi tehokkuudellaan kehua, eikä siellä ole kaasuliettä, kuten Suomen puolen tuvissa. Ruoan sai kokata sisällä ihan omaa kaasukeitintä käyttäen. Ulkona lammessa asui aika ison kokoinen sammakko. Punkassa oli valmiina aika kova patja, joka kelpasi minulle vallan hyvin, enkä käynyt omaa patjaani pumppaamaan täksi yöksi. Tuvalle poikkesi illalla vielä kaksi suomalaista maastopyöräilijää, jotka kertoivat polkeneensa Guolasjärveltä tänne. Polku on kuulemma koko matkan tasaista ja poljettavaa mönkijäuraa. 

  • Valtijokilaakson alku

  • Valtijoen koskessa riittää vettä

  • Poroaidan ylitys, matkalla Somashyttalle

Keskiviikko 10.8.

Ridnitshokka

Nukuimme Somashyttalla niin pitkään, että lähdimme jatkamaan matkaa vasta 11.30. Kapustarinnan haikea piippaus saattoi meidät matkaan. Kalottireitti olisi ollut parkkipaikalle asti tasaista mönkijäuraa, mutta poikkesimme parin kilometrin jälkeen omalle kivikkoisemmalle maisemareitille. Tämä reitti on maastoltaan hieman hankalampi, mutta mönkijäuraa lyhyempi ja suorempi autoille. Ylitimme Rahpesjoen sen kivikkoisesta ja kuivasta kohdasta ja kävelimme hetken joen uomassa. Oma polkumme vei kohti Nealgejärveä, jonne lopulta 17.00 maissa pystytimme väsyineinä telttaleirimme. Vähän oli erimielisyyttä siitä kuinka pitkään kävelemme, mutta maasto näytti nousevan ja ylhäällä näytti olevan hyvin kivikkoista. Sinne ei telttaa ehkä enää saisi pysytettyä.

Tommi ja Julia kävivät iltakävelyllä vielä Nuorttamus Cohkkan huipulla, josta löytyi myös sodan aikaisia rakennelmia. Huipulta näkyi myös Guolasjärvelle saakka, joten vaelluksemme päättyisi huomenna.

  • Moottoritie Somasjärveltä Guolasjärvelle

  • Poikkesimme "moottoritieltä" omille poluille

Rahpesjoki, tausalla Ridnitshokka, Ruvdnoaivi ja Halti

Torstai 11.8.

Nealgejärvi ja sinne laskeva puro

Aamulla satoi räntää! Oli myös hyvin vilpoisen tuntuinen aamu, ei kuitenkaan pakkasta, mutta lämpötila oli käynyt kyllä hyvin lähellä nollaa yön aikana. Pääsimme lähtemään 9.30 ja nousimme ylös kiviselle osuudelle. Polulla oli paikoin vähän rakkakiveä, mutta ei liikaa eikä kyllästymiseen saakka. Tämän reittivalinnan myötä Haltitunturi oli koko loppumatkan vasemmalla puolellamme ja pääsimme näkemään Haltia "koko rahan edestä", kuten usein totean kun jotain näkee tai kokee oikein urakalla koko päivän ajan. Matkalla sataa ropsautti räntää vielä uudelleenkin, mutta sen jälkeen ilmanala lämpeni ja hetkittäin oli jopa hyvin kuuma. Reittimme ohitti Haltin takana olevat kaksi järveä, Haldecazajärven ja Huotnasjärven. Pysyttelimme järvien pohjoispuolella ylärinteillä, jossa oli hyvä kävellä. Viimeisen lounastauon pidimme vielä ennen parkkipaikkaa, kun pari sataa metriä oli vielä viimeinen puro, eikä parkkipaikkaa nähnyt kun istui alas nurmelle. Edessä olisi vielä muutaman tunnin ajo, joten oli tankattava sapuskaa vielä kerran, että jaksaa ajaa tai istua kyydissä. Autolle pääsimme lopulta 15.30.

Jännittävä tunturinrinteillä kulkeva Guolasjärventie piti vielä ajaa alas merenpinnan tasolle, eli noin 800 metriä laskeutumista. Huomasin ajoissa vastaan tulevan autonkin ja jäin sitä levennykselle odottamaan. Julia kuvasi meidän muiden tietämättämme videonpätkiä paluumatkalta. Vastaan tuli myös joitakin lampaita.

  • Haltin takarinnettä

  • Näkymä Guolasjärvelle

  • Viimeiset metrit joen yli autolle

Rantanplanin vuoristoloma - albumista Hurttahuumoria 3.