Kolmen valtakunnan vaellus 2018

Mallatunturi lähtöpäivänä

Tänä kesänä oli aikomuksena tallata kolmen valtakunnan vaelluspolkuja. Tuttuna aloituspaikkana toimii Kilpisjärvi, kuten niin monena vuonna ja tehdä lenkki, joka ulottuu myös Norjan ja Ruotsin poluille seuraten osittain pohjoismaista Kalottireittiä. Saimme patikkatoveriksemme kahden vuoden takaa Hannen, joka ei onnistunut kuitenkaan löytämään koiraa tälle reissulle kaveriksi, vaikka sellaista kävimme Muonion koiratarhalla katsastamassa. Vaellukselle oli varattu aikaa yhdeksän päivää ja rengasreitin varrella voisi halutessaan huiputtaa joitakin matkan varrella olevia houkuttelevia tuntureita. Etukäteisvalmisteluja olivat uuden kartan hankkiminen ja Norjan autiotuville käyvän DNT-avaimen tilaaminen. Uusi teltta tuli testattua jo toukokuussa ja vaellusruoat tuli kerättyä kokoon muutama viikko ennen reissulle lähtöä. Norjan autiotuvat ovat lukittuja ja niiden käytöstä pitää myös vähän maksaa. Suomen Ladun jäsenet pääsevät yöpymisessä vähän halvemmalla. Tupiin on tarkoistus mennä kuitenkin vain ehkä sateenkastamia varusteita kuivattelemaan.

Suomessa on ollut lämmin ja helteinen kesä. Toukokuisen pyöräretken aikaan alkoi pitkä lämmin kausi, vaikka toki väliin onkin mahtunut tyypillinen viileä ja tuulinen juhannus. Nytkin sääennuste lupaili vaelluksen ensimmäisille päiville melko kuumia kelejä, mutta sen jälkeen näyttäisi tiedossa olevan myös sadetta ja sen myötä lämpötila näyttäisi laskevan. Mukaan tulee pakattua joka tapauksessa lämmin makuupussi ja reilusti villakalsareita. Tuntureilla kun keli voi muuttua ihan millaiseksi tahansa. Olen aina ajatellut, että mukaan tulee pakata kesälläkin sellaiset varusteet, että niillä pärjää parin asteen pikkupakkasellakin.

Keskiviikko 18.7.

Aloitimme vaelluksen Malla-venekyydillä 10.00 Kilpisjärven rannasta. Päivästä oli tulossa lämmin ja vene täyttyi ihmisistä jo hyvissä ajoin ennen kymmentä. Muutaman joutuivat jäämään rannalle odottamaan seuraavaa kuljetusta, sillä niin suosittu aamun lähtö oli. Koko Suomen yllä oleva helle ylettyi Kilpisjärvelle saakka. Säätietojen mukaan seuraavat vaelluspäivät tulisivat olemaan kuumia ja sen myötä arvaten myös melko rasittavia? Rannasta kolmen valtakunnan rajapyykille oli 3km kävelyä, joka kävi painavan rinkan kanssa huomattavasti hitaammin, kuin jos selässä olisi ollut vain kevyt pikkureppu. Kuohkimajärven tupa tarjosi hetkeksi viileän taukopaikan ja rajapyykillä kävimme ilman raskaita rinkkoja.

Kolmen valtakunnan rajalta jatkoimme vielä toiset kolme kilometriä Norjan puolen polkuja Goldahyttalle saakka. Olipa kuuma patikka. Olimme alunperin ajatelleet että jatkamme vielä muutaman kilometrin tuvalta eteenpäin, mutta johonkin olisi päästävä helteeltä suojaan, eikä sitä tunturikoivikon loppuessa ja avotunturin alkaessa olisi oikein missään. Päätimme jäädä yöksi tuvan suojaan. Näin säästäisimme voimia ja voisimme jatkaa seuraavan päivän kävelyä jo aamuvarhaisella, kun vielä olisi hieman viileämpi. Iltaa myöten tupakin lämpeni, mutta yön viileys pääsi vähän tuulemaan ikkunoista sisään.

  • Kolmen valtakunnan rajapyykillä

  • Ruohokanukkaa kasvoi monin paikoin

Torstai 19.7.

Heräsimme ja nousimme aamuviideltä jotta pääsisimme hyödyntämään aamun viileät tunnit kävelyn alkumatkaan. Aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta ja aamukin tuntui jo tarpeeksi kuumalta, kun ei tuullutkaan yhtään. Päivän mittaan sentään alkoi tuulla vähän enemmän ja sehän virkistää kummasti näin kuumana päivänä. Tämän päivän polku oli hyvin vaihtelevaa, välillä tunturikoivikkoa ja välillä avotunturia. Matkalla näkyi ja kuului kapustarintojen piipitystä ja kivitaskujen "kivien kalisuttelua" muistuttavaa ääntä. Iltapäivällä viiden aikaan pääsimme Gappohyttan pihapiiriin, jolloin lämpömittarikin näytti enää +17 astetta. Iltapäivän aikana alkanut tuuli yltyi ja viilensi päivää huomattavasti. Tuuli oli niin kova, että lähes tunnin yrittämisen jälkeen totesimme, että emme saa isoa telttaa pysytettyä ja oli pakko antaa perkiksi. Pari kiilaa kun saa maahan, niin tuuli nappaa ja irrottaa ne samantien. Teltasta sai pitää kaksin käsin ja jaloin kiinni, ettei se olisi hävinnyt leijana tuntureille. Että sellainen tuuli.

Oli pienoinen petttymys että oli taas turvauduttava tupaan, kun hinku nukkua teltassa oli suuri. Siinä hetken mietin, että ovatko nämä Norjan helteet aina näin rajuja että ne ajavat kulkijan tuvan suojaan nukkumaan. Ja sitten mietin, että ovatko Norjan tuulet aina näin kovia? Onko Norjassa kaikki aina vähän hurjempaa kuin muualla? Olemme ennenkin saaneet teltan pysytettyä melkoisen kovassakin tullessa, mutta tämä kerta oli erilainen. Tuuli tuntui pyörteilevän vähän joka suunnasta eikä ympäristössä oikein ollut kiviä painoiksi, jotka olisi saanut kiilojen päälle painoa tuomaan. Seuraavalla kerralla pitäisi harjoitella teltan pystyttämistä rinkoilla ankkuroimalla.

Norjan tuvat ovat kyllä komeita, kun olohuoneessa on jopa sohvakalusteet ja keittiön puolella astioitakin. Näissä kahdessa tuvassa oli sängyissä myös petivaatteet, jotka siirsimme kuitenkin sivuun ja käytimme omaa makuupussia peittona, vaikka se kyllä oli peittonakin aivan liian kuuma. Uni tuli jo alkuillasta. Iltakymmeneltä olin hetken hereillä ja totesin maailman olevan aivan sumun peitossa, mutta ulkona ei tuullut yhtään. Teltan olisi saanut nyt pystytettyä ilman vaikeuksia. Pitää siis opetella pystyttämään iso teltta sellaisellakin tuulella, kun tuulee pyörteillen joka suunnasta. Seuraava yö oltaisi teltassa, olisi keli mikä tahansa. Vaihtoehtona on tietysti se taivasalla koisiminen, joka ei tietysi houkuttele kun ilma on täynnä verenhimoista itikkaa. 

 

Perjantai 20.7.

Illalla alkanut sumu jatkui aamulla. Ei tuullut lainkaan ja lämpömittari näytti +12 astetta. Sopiva keli kävellä, mutta näkyvyys ei ole paras mahdollinen. Tälle päivälle mietitty Norjan Barraksen huiputtaminen ei juuri nyt kuulostnut houkuttavalta ajatukselta. Tunturi kun näyttää olevan lahjakkaasti sumun peitossa. Tosin aamun kestävä sumu usein hälventyy päivän mittaan pois. Keli myös lämpeni taas aivan hujauksessa, eikä vesipaikkoja ole ihan heti lähettyvillä. Barraksen huiputus sai siirtyä johonkin toiseen kertaan. Nouseva lämpötila, sumu ja vedenpuute eivät houkuttele hengästyttämään itseä jonkin nyppylän päälle nousun takia. Maisemat ovat tarpeeksi komeita nytkin.

Päivän mittaan sumu hälveni, myös Barraksen ympäriltä. Tänään ei tuuli yltynyt eilisiin mittoihin ja päivä tuntui kuumalta - jälleen kerran. Kiinnitin huomiota, että parin päivän aikana matkan varrella oli näkynyt huomattava määrä tunturikukkia, enemmän kuin muina vuosina ikinä. Monin paikoin kasvoi jääleinikkejä, jotka tuntuu helposti sekoittavan lapinvuokkoon. Näkyi myös kultarikkoa, ruusujuurta, tunturikohokkia ja villatunturihärkkiä (tai ainakin sitä muistuttavia kukkia). Uuvanat olivat pääasiassa jo kukkineen mutta pieni mätäs tuli vastaan, jossa oli vielä muutama kukka. Yhdessä kohdassa olin näkevinäni myös tunturikatkeroita, mutta en jäänyt havaintoani varmistamaan.

Keskellä avotunturia oli viittamerkki, joka osoitti, että siirryimme Norjan puolelta Ruotsin puolelle. Pidimme lounastaukoa "keskellä eimitään" kohdassa, josta sai pienestä norosta vettä. Kohta saavuimme hienon putouksen tuntumaan, jossa oli seuraava tauon paikka. Päivän polku oli helppokulkuista. Illan leiriytymispaikka löytyi viiden aikaan ylhäältä tunturinrinteeltä. Ylhäältä oli kauniit näkymät ja taisipa tämä olla vaelluksen kaunein telttapaikka. Illalla seurasimme kahdesta suunnasta juoksevaa sumua, jotka viimein kohtasivat ensin alhaalla laaksossa ja nousi sitten ylemmäs saavuttaen viimein telttammekin. Sumu kuitenkin vetäytyi illan aikana vielä takaisin alas laaksoon ja näkyvyys parani uudelleen. Ukkonenkin jyrähti alkuyöstä muutaman kerran.

  • Lounastauko keskellä "eimitään"

  • Ruotsin putouksella

  • Reissun upein telttapaikka

Lauantai 21.7.

Yöllä oli muutama pieni sadekuuro, mutta ei niistä tuntuneet tunturit tai maa pahemmin kastuvan. Oli upea aamu upeassa maisemassa. Lähistöltä löytyi sopiva puro, joka mahdollisti hiusten pesun. Se viilensikin mukavasti kun vastassa oli jälleen kuuma päivä. Purovesi tuntui oikeasti kylmältä päänahkaa vasten. Silti koko reissun purovedet ja jokivedet vaikuttivat olevan paljon lämpimänpiä, kuin minään toisena vuonna tätä ennen. Sen huomasi pelkästään vettä juodessa tai purojen yli kahlatessa. Se ei yksinkertaisesti ollut jäätävän kylmää.

Tämä vaikutti olevan kuumin päivä sitten vaelluksen aloituksen. Myöhemmin vastaantulevat ihmiset kertoivat, että lämpötila olisi tänään kivunnut aina +28 asteeseen saakka, enkä ihmettele vaikka se olisi hetkittäin ollut enemmänkin. Tunsin kertakaikkiaan ajoittain sulavani. Aivan kohta palasimme polulla jälleen Norjan puolelle. Päivän polku tuntui ensin vain nousevan ja nousevan, kun se loppupäivän ajan aina vain laskeutui koko ajan alemmas. Kivisimmän polunosuuden jälkeen edessä avautui kivinen laakso, jonne joku oli rakentanut kivistä pienen aurinkokellonkin. Ilmassa kuului ajoittain piekanojen kiljunta.

Matkalla tapasimme pari norjalaista vaeltajaa, jotka kertoivat selvittelevänsä millainen polku on ja onko siellä mahdollista tehdä hevosvaellus. Parin viikon kuluttua paikalle  tulisi Norjan televisio kuvaamaan tunnetun norjalaisseikkailijan Lars Monsenin kanssa ohjelmaa myös juuri yöpymissämme Goldahyttan ja Gappohyttan tuntumassa. Saa nähdä tuleeko kyseinen televisio-ohjelma joskun nähtäväksi myös Suomen televisiossa. Monsenin muita ohjelmia olen katsonut ja niistä tykännyt. Matka ei päättynytkään iltapäivä viiden aikaan, vaikka jalat olivat jo sitä mieltä. Suklaa ja särkylääke levon kera auttoivat sen verran, että kohta matkaa jatkettiin uutta virtaa saaneena ja nyt polku vain laskeutui monta kymmentä metriä alas jokilaaksoon.

Joen ylittävää siltaa ei kuitenkaan näkynyt. Tai kyllä näkui silta, mutta se ei vaikuttanut oikealta sillalta, eikä näyttänyt johtavan joen yli. Jatkoimme siis kävelyä Rostahyttan pihamaalle saakka, jossa saimme viimein nälkäisinä ja väsyneinä teltat pystyyn. Muutaman kilometrin päässä taivas tummui ja oli aivan sen näköinen, että ihan kohta sataa kaatamalla ja mahdollisesti monta tuntia. Sade kuitenkin vain ropsautti, kuten ennenkin, eikä mitään sadetta tullut. Suurin sade oli satanut meistä monta kilometriä toisessa suunnassa. 

Norjan tunturipuroilla kuumana hellepäivänä

Sunnuntai 22.7.

Aamu oli sumuinen ja viileä. Vaelluskeli tuntui pitkästä aikaa jopa melko normaalilta ja tavanomaiselta ja aamupäivän kilometrit taittuivat vikkelään. Eilinen näkemämme riippusilta oli sittenkin aivan oikea silta ja sen yli nyt menimme. Melko kapea ja keikkuva sellainen se olikin. Monta kilometriä oli pelkkää nousua suimuisilla tuntureilla, eikä ympäröivästä maisemasta näkynyt mitään. Korkeimman kohdan tuntumassa merkitty polkukin katosi hetkeksi jonnekin mönkijäurien sekoittaessa suuntaa. Laskeutumisen jälkeen sumu alkoi vähitellen hälvetä ja edessä alhaalla olevat järvet alkoivat näkyä.

Ennen lounastaukoa ylitimme pienen joen ja kohta löysimme ison kiven, jonka tuulensuojassa olisi mukava pitää vähän pitempi lounastauko. Toisesta suunnasta saapuva puolalainen vaeltaja liittyi lounastaukoilemaan kanssamme ja kuulumisia vaihdettiin. Niinpä ennen matkan jatkumista saimme järjestettyä kolmikostamme ryhmäkuvan. Aurinko kuumotti loppupäivän taas kovasti ja vaikka olin käyttänyt monta päivää ohutta pitkähihaista paitaa ja myös aurinkovoidetta, olivat kämmenselkäni todella kovilla. Tunnistin oikean käden sormissa jopa pienet palovammat. Yöksi läästinkin kämmeniin reilusti rasvaa, joka rauhoittaa myös palovammoja. Silloin kaipasin muutaman vuoden takaa villaisia kynsikkäitä, joista toinen kuitenkin oudosti katosi, eikä niitä siis ole olemassa eikä mukana reissussa. Ne auttoivat kesän 2014 helteillä kun mukana ei ollut edes aurinkovoidetta.

Yöksi jäimme Norjan ja Ruotsin rajalle, eikä ollut ihan selvää kummalla puolella rajaa teltta lopulta oli, ilmeisesti nippanappa Ruotsin puolella. Tämän leiripaikan maisematarjotin oli hyvä, mutta hyttyset pistivät todella kiukkuisesti. Vedensaannin kannalta ei mikään paras leiripaikka, mutta sai luvan kelvata.

  • Riippusillalla

  • Sumuisella polulla

Maanantai 23.7.

Aamulla taival jatkui Norjan ja Ruotsin rajalta kohti Ruotsin Pältsastugania, jossa on koko vaelluksen ainoa miehitetty tupa. Heti alkumatkasta Tommin popoa piti teipata, kun pohja alkoi näyttää irtoamisen merkkejä. Matka pääsi jatkumaan teipatulla tohvelilla ja kohta saimme huomata olevamme senkaltaisissa maisemissa, mitä Suomen Somasjärven harjujonoilla on. Edessämme kohosi hiekkaharjujonoja ja alhaalla laaksossa oli myös jonkin verran tunturikoivikkoa. Tänään oli vaihteeksi taas tuulisempi päivä ja se piti itikat loitolla. Reissun pahimmat itikat ovata olleet verenhimoisia paarmoja. Hyttysiä on ollut niihin nähden aika vähän, ainakaan kiusaksi saakka. Paarmanpuremat ovat olleet niitä kutiavimpia.

Pätsastuganilla kuulimme siellä majailevalta majaemännältä Ruotsia vaivaavista pahoista tulipaloista monin paikoin. Emme jääneet illaksi, jolloin olisi ollut mahdollisuus saunoa, vaan päätimme jatkaa vielä muutaman kilometrin eteenpäin, ettei seuraavalle päivälle jäisi liikaa käveltäviä kilometrejä. Tuvan luona tapasimme muutamia suomalaisia, jotka olimme tavanneet toukokuussa jo Teijon retkeilyalueella. Silloin olimme vain todenneet, että kesävaelluksemme suuntaavat samalle reitille samoihin aikoihin ja siellä sitä nyt sitten tavattiin. Maailma oli yhtäkkiä pienen hetken taas kovin pieni ja kutistunut. Koska aurinko tuntui polttavan kämmenselkääni edelleen, rakensin sideharsosta ja McGyverteipistä itselleni suojaavat hansikkaat, jotka kyllä auttoivatkin suojaamaan kärsineitä kätösiäni.

Pältsastuganilta lähti jyrkkä nousu kohti seuraavia tuntureita ja niihden takana olisi järvi, jonka rannalle saisi hyvin teltan pystyyn. Suuntasimme siis yöksi järvelle. Ilta oli lopulta niinkin tuulinen, että into veteen pulahtamiseen katosi. Yö oli myös edeltäviä öitä selkeästi vilpoisempi, sillä tarvitsin ohuemmat villakalsarit pitämään vilua loitolla.

  • Hanne tykkää nousta kiville

  • Pältsastuganin kauniin laakson sylissä

  • Tunturimaisemaa

Tiistai 24.7.

Nätti kivi Ruattimaalla

Jos yö olisikin ajoittain kylmä, oli aamu taas kuuma ja tuuleton. Tommin kenkää teipattiin vähän lisää. Toisilla kilometrit alkavat näkyä kengissä, toisilla jaloissa. Matka Suomen puolelle Kuohkimajärven tuntumaan oli ajoittain hidasta. Etsimme ensin telttapaikkaa vielä Ruotsin puolelta, mutta jatkoimme sitten Kuohkimajärvelle saakka. Teltalle löytyi paikka varaustuvan takaa koivikosta. Olimme menomatkalla jättäneet lettutarvikkeet tuvalle, jotta paluumatkalla voitaisi syödä ne pois. Ilta eteni kuitenkin niin, että kokkasimme tuvalla tuhdin annoksen ruokaa, eikä sen jälkeen enää jaksanut syödä lisää saati sitten tiskata uudelleen. Lettutarvikkeet pakattaisi takaisin rinkkaan ja kekkerit pidettäisi vasta Kilpisjärvellä reissun päätteeksi. Joskus näinkin. 

Suomen poluille paluu tuntui siltä, kuin reissu alkaisi todentotta olla lopuillaan. Tommi oli jo päättänyt, että ei rikkinäisillä kengillää kävelisi enää Mallan luonnonpuiston läpi vaan kävelisi Mallapaatille. Minä ja Hanne päätettiin kuitenkin kävellä takaisin omin jaloin loppuun saakka. Vähän jännitti huomisen keli, kun olivat sinne luvanneet aikamoisen sadepäivän. Tämän vuoden lenkkin onkin muuten kävelty hyvin kuumassa ja sateettomassa säässä, eikä suunnitellut huiputukset ole jaksaneet kuumuden takia kiinnostaa. Kävelty lenkkin on kyllä sellainen, että se tarjoaa toki uutta toisellekin vaellukselle. Norjan Barrastuntunrin taakse kun pääsee autolla ajaen ja vaelluksen voi vaikka aloittaa sieltä käsin. Toinen yleinen huiputettava tunturi on Ruotsin Pältsan.

  • Onks viäl pitkä matka?

  • Suomen Kuohkimajärvellä

Keskiviikko 25.7.

Yöllä satoi - ja kerrankin oikein kunnolla. Sade lakkasi sopivasti aamukuudelta, jolloin saattoi kömpiä pois teltasta ja aloittaa uusi päivä. Telttapaikalla parveili ihan tajuton määrä hyttysiä. Aamu oli aurinkoinen ja lämpöä riitti edelleen. Sade ei ollut laskenut lämpötilaa mihinkään. Tommi otti kantaakseen joitakin minun ja Hannen ylimääräisiä kantamuksia ja lähti kohti Malla-yhteysaluksen lähtörantaa, kun minä ja Hanne aloitimme patikan läpi Mallan luonnonpuistoa. Alku oli nousua tunturikoivikossa, kunnes ylös tultua koivikko hetkeksi loppuu.

Ylhäällä sai nähdä, että on oikeasti ollut kuiva kesä. Monet purot olivat todella kuivia verrattuna kesäkuuhun vuonna 2011, jolloin jokapaikka oli kertakaikkisen märkää. On mielenkiintoista palata samoille poluille toisinaan uudelleen ja nähdä sama paikka erilaisena. Puolimatkan Kitsiputouksessa riitti kuitenkin vettä vaikka noro ei mielestäni ole koskaan ollut kovin kuvauksellinen. Toimi se kuitenkin hyvänä lepopaikkana ja lounastauon paikkana. Loppumatkan koivikossa tuli ihan muutama sadepisara, mutta sade ei vieläkään ottanut alkaakseen. Sen sijaan kummastelin missä olivat kaikki itikat? Tulevaa sadetta paossa ehkä? Saavuimme viimein noin 15.00 maissa parkkipaikalle. Hanne tarjoutui vielä hakemaan auton muutaman kilometrin päästä ja niin 80km mittainen vaellus oli viimein päätöksessään.

Vain muutama tunti ja koko loppu iltapäivä oli pilvinen ja sateinen - todella sateinen, sillä taivas aukeni oikein kunnolla ja lämpötila laski rajusti. Tällä velluksella en tarvinnut sadehousuja, enkä paksumpaa villakerrastoa lainkaan. Sadetakkikin oli yllä lähinnä pitämässä tuulta ja itikoita loitolla. Silti ne ovat varusteita, jotka kannan aina mukana.